Loikataan ajassa reilut kymmenen vuotta eteenpäin. Olen opiskelemassa Keski-Suomen opistolla oppisopimuksella nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi, ja olen töissä Nuorten Taidetyöpajalla työvalmentajana. Puolivahingossa olen ajautunut työpaikkani somevastaavaksi, koska saatan osallistua keskusteluun hashtageilla tai otan töissä selfieitä ja snapeja. Edelleen henkilökohtainen lempparini on työkaverini Sampon kanssa otettu selfie, missä minulla on auennut huuli ulkopelien tiimellyksessä ja Sampo pönöttää taustalla fiittaamassa ensiapulaukku kädessä. Ei edes tarvinnut tehdä duckfacea, koska huuleni turposi aika kovaa vauhtia! K-18-versio #kyliejennerlipschallenge’lle, siis.
”Voidaanks me oikeesti puhua työpäivän aikana siitä, miten mä katon kotona kissavideoita?”
No niin – takaisin siihen Someklinikkaan! Kun aloin kehittelemään Someklinikan sisältöä, niin alusta asti minulla oli tekemisessä yksi ja ainoa vaatimus: se ei saa olla liian valistavaa. Miten minä voisin valistaa netin vaaroista ”se kelle juttelet voikin olla 60-vuotias Timppa” – kun nämä tyypit ovat varmasti törmänneet tällaisiin tilanteisiin jo viime vuosikymmenellä? Halusin someklinikan luonteen olevan rentoa yhdessä juttelua, pohdiskelevaa ja ajatuksia herättelevää. Someklinikalla muun muassa keskusteltiin nettimeemeistä ja miksi niitä on olemassa ja tehtiin janatyöskentelyä netissä tapahtuvasta kiusaamisesta. Ei vihapuheelle -sivustolta löytyy mahtava materiaalipankki, jota hyödynsin Someklinikallani.
Keskustelimme eri ryhmien kanssa paljon siitä, kuinka paljon netissä tapahtuva kiusaaminen eroaa kasvokkain tapahtuvasta kiusaamisesta, vai eroaako yhtään? Monen nuoren asenne netissä tapahtuvaa kiusaamista kohtaan oli samankaltaista: netissä on oltava kova kuori, ja jos joku ei uskalla sanoa minulle niitä asioita päin naamaa, niin sanomisilla ei ole painoarvoa enkä pahoita niistä mieltäni. Kiusaamisen tulisi olla todella vakavaa, ennen kuin nuoret lähtevät tekemään asialle jotain, esimerkiksi ottamalla yhteyttä poliisiin tai keskustelemalla asiasta kavereiden tai luotettavien aikuisten kanssa.
”Ruma läski huora” -tyyppiset kommentit ovat valitettavasti somessa nykypäivää, mutta nykynuorten paksusta nahasta tuollaiset kommentit eivät pääse läpi. Haluan vielä korostaa, että puhun tällä hetkellä 17–29-vuotiaista nuorista. Tuosta nuorempien suhtautumista en vielä tiedä. Käydäänkö tällaisia asioita läpi koulussa, muutenkin kuin nettipoliisin tullessa tunnille käymään? Nuorten asenne netissä tapahtuvaa vihapuhetta kohtaan kertoi omaa tarinaansa: he eivät puutu siihen mitenkään, mikäli näkevät sellaista tapahtuvan. Nuoret kokevat, että netissä on hankala muuttaa toisen mielipidettä, jos lähtökohtana on se, että vastapuoli käyttää caps lockia ja yhdys_sana_virheet särkevät lukijan silmiä. Myös trollien ruokkimiseen ei haluttu lähteä. Minulle heräsi kysymys: voiko netissä tapahtuva välinpitämättömyys vihapuhetta kohtaan lisätä välinpitämättömyyttä ”tosielämässä” tapahtuvaa vihapuhetta kohtaan?
”Emmä kutsu mun netissä olevia kavereita nettikavereiks, vaan ne on mun oikeita kavereita ilman mitään etuliitettä”
Kuvitellaan tilanne. Kaksi nuorta istuu vierekkäin pöydän ääressä. Toinen selailee sanomalehteä, toinen tapittaa älypuhelintaan. Ohimenevä aikuinen saattaa todeta: ”voi vitsi kun nykyään tää maailma on tällasta että heti kun tulee vapaa hetki niin otetaan se kännykkä esiin ja selataan Facebookia eikä jutella muiden kanssa”. Tosiasiassa nuori saattaa olla sillä hetkellä selaamassa kännykästä samaa uutista, mitä toinen lukee paperiselta versiolta. Väline on vain eri. Miksi pieni, sähköinen laite nähdään niin pelottavana ja sen käyttöön puututaan vähättelevään sävyyn, ikään kuin älypuhelinta selaava nuori olisi toista nuorta sivistymättömämpi? Kuinka usein olet itse törmännyt tällaiseen tilanteeseen? Mitä sinä olet mieltä, mitä ohimenevä aikuinen haluaa tällä toteamuksellaan välittää? Nuorelle se kuulostaa siltä, että hänelle tärkeää asiaa vähätellään, ja se tekee nuoren vaivaantuneeksi, että pitääkö tätä luurin käyttöä nyt jotenkin alkaa selitellä?
Summa summarum: vaikka olen tämän tekstin kirjoittajana elänyt yli puolet elämästäni netin vaikutuspiirin ulottuvilla, myös jonain päivänä minäkin olen auttamattomasti pudonnut nettihommien kelkasta. Siinä vaiheessa voin vannottaa teille, että näissäkin hommissa asenne on tärkein. Koska olen koko nuoren ikäni saanut kuulla vanhemmilta sukupolvilta kyseenalaistamista ajanviettotavastani kännykän ja tietokoneen äärellä, lupaan yrittää ymmärtää ja kunnioittaa sitä, kun minun jälkipolveni lentävät hoverboardeilla kouluun (sitä odotellessa!) enkä märistä, kun minun nuoruudessani kruisailtiin fikseillä ja mautoilla. Vanhenemistani odotellessa, käperryn sohvan nurkkaan Tinderistä swaipatun poikaystäväni viereen katsomaan Netflixiä, etsimään Pinterestistä uusia reseptejä mitä kokeilla mummoni kanssa ja pitämään Snapchatissa yhteyttä ystävieni kanssa, keiden luokse on vähän liian pitkä matka juomaan Coca Cola Zeroa ja syömään kirpeitä karkkeja.
Tekstissä olevat väliotsikot ovat nuorten lausahduksia Someklinikalta.
