Ilmastonmuutos on noussut tänä vuonna mittavasti niin eduskuntavaalien kuin julkisen keskustelun aiheeksi. Myös nuoret ovat tuoneet esiin ilmastohuolensa järjestämällä mielenosoituksia ja koululakkoja protestoidakseen harjoitettua ilmastopolitiikkaa vastaan. Viime vuoden Nuorisobarometri toi esiin, että nuoret ovatkin entistä kiinnostuneempia yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, vaikka he eivät niinkään luota tai halua toimia perinteisten puolueiden ja nuorisojärjestöjen puitteissa.
Voisi ajatella, että usein passiivisiksi moitittujen nuorten näkyvää ilmastoaktivismia pidettäisiin yksinomaan positiivisena toimintana, mutta näin ei ole ollut. Uutismediassa nuorten ilmastolakoista kertovien juttujen ja verkkokeskusteluiden kommenttiosiot ovat täyttyneet nuorten toimia halveksuvista kirjoituksista, joissa nuorten ilmastomuutoshuoli leimattiin aikuisten masinoimaksi poliittiseksi propagandaksi, jonka välineeksi nuoret olisi valjastettu.
Pahimmillaan nuoriin ilmastoaktivisteihin on kohdistettu suoria uhkauksia. Feministinä ja ilmastoaktivistina itsensä profiloiva 17-vuotias haminalainen nuorisovaltuuston puheenjohtaja Sanni Korjus kirjoitti Twitterissä muutama viikko sitten saavansa vihaviestejä, joissa hänen on muun muassa käsketty tappaa itsensä: ”Joku on pielessä, kun alaikäisen pitää pelätä julkisillakin paikoilla väkivaltaa vain koska olen mukana politiikassa.”
Poliittisen verkkokeskustelun kärkevöityminen sekä purkautuminen uhkauksiksi ja jopa poliittiseksi väkivallaksi on osoitus oikeastaan kaikissa länsimaissa meneillään olevasta polarisoitumiskehityksestä. Myös suomalaisessa yhteiskunnassa on näkyvissä merkkejä kahtiajakautumisesta – liberaaleihin ja konservatiiveihin, vihervasemmistoon ja kansallismielisiin, meihin ja teihin. Tätä kehitystä ruokkivat verkkoteknologia ja nettipalveluiden algoritmit, jotka suosittelevat ihmisille heidän käyttöhistoriansa perusteella sisältöjä, jotka tukevat heidän omaa maailmankuvaansa. Polarisoitumiskehitystä edistävät myös sosiaalisen median verkostot, joissa ihmiset ”kuplautuvat” ja ovat lähinnä tekemisissä samalla tavalla ajattelevien kanssa. Toista mieltä olevia on helppoa epäillä ja jopa vihata.
Tiede ei ole kaikille auktoriteetti, verkko kutsuu epäilemään
Ilmastonmuutoskeskustelu on myös hyvä esimerkki siitä, miten tämän päivän hybridissä mediaympäristössä käydään jatkuvasti kamppailua luotettavasta tiedosta ja totuuksista. Vaikka suurin osa maailman ilmastonmuutostutkijoista on yksimielisiä siitä, että globaali lämpötilan nousu on ihmisen toimien seurausta, verkosta löytyy lukuisia lähteitä, näennäistutkimuksia ja teorioita, joissa ilmastonmuutos kielletään joko kokonaan tai sen kiistetään olevan ihmisen aiheuttamaa. Nämä vaihtoehtoiset näkemykset ovat saavuttaneet suosiota etenkin Yhdysvalloissa, jossa peräti 40 prosenttia kansalaisista ei usko ihmisen aikaansaamaan ilmastonmuutokseen ja jopa 20 prosenttia ajatteli muutama vuosi sitten, että puhe ilmastonmuutoksesta on vain jonkinlainen huijaus tai salaliitto. Tieteentekijät eivät siis ole onnistuneet vakuuttamaan suurta osaa Yhdysvaltalaisista. Päinvastoin, ilmastonmuutoksen kieltäjät epäilevät tutkijoiden olevan osa salaliittoa ja heidän sanotaan väärentäneen aineistoja oman rahoituksensa turvaamiseksi. Koska mediasisällöt leviävät yli valtiorajojen, samansuuntaiset näkemykset saavat tukijoita myös suomalaisista mediankäyttäjistä ja ne heijastuvat nuorten ilmastoaktivismista käytyyn keskusteluun.
Mediatutkija Mark Andrejevicin mukaan erilaisten salaliittoteorioiden suosion kasvu liittyy kiinteästi digitaaliseen mediaympäristöön ja sen synnyttämään tiedon ylitarjontaan. Verkosta kaikkeen tarjolla olevaan tietoon löytyy loputon määrä vaihtoehtoisia ja vastakkaisia näkökulmia. Hyperlinkeille rakentuva netti suorastaan houkuttelee ihmisiä kaivautumaan yhä syvemmälle vaihtoehtoisten lähteiden labyrinttiin, epäilemään ja kyseenalaistamaan valtavirtajulkisuudessa esitettyjä näkemyksiä.
Salaliittoteoriat koukuttavat mediankäyttäjiä, sillä niihin uskova voi tuntea itsensä erityiseksi. Hän saa selville jotain sellaista, jota muut eivät tiedä. Teoriat tarjoavat usein myös yksinkertaisia selityksiä hyvin monimutkaisiin kysymyksiin ja näin vähentävät epävarmuuden tunteita. Joillekin salaliittoteoriat voivat ollakin perinteiseen uskontoon verrattava uskomusjärjestelmä, joka tarjoaa turvallisuutta lisäävän maailmanselityksen. Salaliittoteorioiden on todettu vetoavan etenkin heihin, jotka kokevat yhteiskunnassa ulkopuolisuutta ja voimattomuutta.
Ihmisiä voi johtaa harhaan myös valehtelematta
Salaliittoteoriat ovat vain yksi esimerkki totuuksien kamppailusta ja informaatiolla vaikuttamisen pyrkimyksistä nykyisessä verkkoympäristössä. Mediankäyttäjä voi myös törmätä sepitettyihin valeuutisiin, klikkienkalasteluun, satiiriin, trolleihin, propagandaan tai vaikkapa näennäistieteeseen. Sisältöjen luotettavuuden arviointi ei ole välttämättä helppoa, sillä niiden esitystavat ja lajityypit ovat sekoittuneet ja sulautuneet toisiinsa. Mediankäyttäjien on usein vaikea tunnistaa sisällön tekotapaa, lähettäjää tai tämän pyrkimyksiä. Ilmiötä voi kutsua sisältösekaannukseksi.
Viime vuosina on puhuttu runsaasti ns. valeuutisista eli uutisjournalismia muistuttavista sisällöistä, jotka ovat oleellisilta osiltaan sepitettä. Sisältösekaannus on kuitenkin laajempi ilmiö kuin keksityt uutiset tai suoranaiset valeet. Ensinnäkin ihmisiä voidaan johtaa harhaan myös valehtelematta. Esimerkiksi vahvasti puolueelliset julkaisut (hyper-partisan sites) julkaisevat juttuja edistääkseen tiettyä ideologiaa tai maailmankuvaa. Ne voivat julkaista sivuillaan vaikkapa maahanmuuttoa käsitteleviä, faktallisesti tosia juttuja, jotka on poimittu muualta netistä ja journalismista. Koska julkaisun agendana on maahanmuuttovastaisuus, kaikki julkaistavat jutut tuovat kuitenkin esiin vain maahanmuuton negatiivisia puolia. Näin lukijan kokonaiskuva asiasta vääristyy.
Toiseksi, sisältösekaannuksen ongelmat eivät ole vain perinteisen uutismedian ulkopuolella. Myös uutismedia tuottaa sisältösekaannusta esimerkiksi julkaisemalla journalistisilta jutuilta ulkoisesti näyttäviä ja yritysten kanssa yhteistyössä tehtyjä mainoksia, jotka erottaa muusta juttutarjonnasta vain pieni ”kaupallinen yhteistyö” –merkintä jutun alussa. Stanfordin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan etenkin nuorilla yläkouluikäisillä oli vaikea erottaa tällaisia natiivimainoksia uutissisällöistä. Peräti 82 prosenttia vastanneista ei kyseenalaistanut millään tavalla natiivimainoksen sisältöä tai lähdettä. He pitivät yrityksen lähtökohdista tehtyä natiivimainosta yhtenä uutisena muiden joukossa.
Aikuisetkaan eivät selviydy sisältösotkuisessa mediaympäristössä välttämättä sen paremmin. Aikuiset ovat usein alttiita uskomaan ja jakamaan sisältöjä, jotka tukevat heidän poliittisia näkemyksiään, vaikka ne myöhemmin osoittautuisivat perättömiksi. Erityisen alttiita ovat yli 65-vuotiaat eläkeläiset, jotka Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan jakavat noin seitsemän kertaa enemmän sepitettyjä valeuutisia Facebookissa kuin 18-29-vuotiaat.
Kriittinen medialukutaito edellyttää yhteiskunnan ja oman itsen tuntemista
Sotkut edellyttävät yleensä siivoamista. Verkkoympäristön puhdistaminen harhaanjohtavista, loukkaavista tai valheellisista sisällöistä olisi kuitenkin mahdoton urakka. Sisällöt leviävät nopeasti ja kerran poistettuinakin ne ilmestyvät verkkoon helposti uudelleen. On epärealistista ajatella, että esimerkiksi aggressiivisuutta lietsovia sisältöjä tai vihapuhetta voitaisiin poistaa verkosta lainsäädännön ja sanktioiden keinoin. Tutkija Judith Butlerin mukaan tiettyjen ilmaisutapojen kieltäminen on yleensä tuloksetonta ja voi jopa kääntyä itseään vastaan, sillä kielessä omaksutaan nopeasti uusia ilmaisutapoja ja sanoja voidaan ladata uusilla merkityksillä. Esimerkiksi vihapuheeksi luokiteltuja ilmaisuja voidaan helposti kiertää ja ilmaista tiettyyn ihmisryhmään kohdistuvaa halveksuntaa neutraalein sanoin tai jopa näennäisen positiivisilla termeillä.
Kieltojen ja kauhistelujen sijaan huomio pitäisikin suunnata kansalaisten kriittisen medialukutaidon kehittämiseen. Kaikenikäiset mediankäyttäjät tarvitsevat tukea selviytyäkseen vaikuttamispyrkimysten viidakossa. Sisältöjen kriittinen arviointi edellyttää paitsi tiettyjä teknologisia taitoja ja ymmärrystä esimerkiksi algoritmien toiminnasta, myös monipuolista yleissivistystä. Totuus- ja vale-jaottelu ei ole useinkaan riittävä lähtökohta sisältöjen luotettavuuden arvioinnissa. Faktojen ja lähteiden lisäksi mediasisällöistä tulisi tunnistaa niiden sisältämiä narratiiveja, ideologioita ja valtakamppailuja.
Mediasisältöjen kriittisen arvioinnin lisäksi ehkä vieläkin tärkeämpää on itsekriittisyys. Vaikuttamaan pyrkivät mediasisällöt vetoavat usein tunteisiin, joten erityisesti tunnetaitojen harjoittelu kaikissa ikäryhmissä on tärkeää. Se pitää sisällään omien tunteiden tunnistamisen, nimeämisen, itsehillinnän, empatian ja etäännyttämisen teemoja. Esimerkiksi ilmastonmuutos on ilmiö, joka synnyttää varmasti turvattomuuden, ahdistuksen ja pelon tunteita. Jos näitä tunteita ei osaa kohdata tai käsitellä, on suuri houkutus hakea lohdutusta teoriasta, joka väittää ilmastonmuutospuheen olevan vain kiinalaisten suuri salajuoni.
