Vedin juuri puolen vuoden mittaisen luovan kirjoittamisen projektin pitkäaikaistyöttömille nuorille. Kun projektin aluksi kysyin, kuinka moni rakastaa kirjoittamista, kaksi nuorta nosti häpeillen kätensä. Kun kysyin, kuinka moni vihaa kirjoittamista, käsiä nousi ylös 18. Lähtötilanne oli kutkuttavan rehellinen. ”Kirjoittamista, ja vielä vittu luovaa”, eräs nuorista huokaisi.
Monien suhdetta kirjoittamiseen varjostaa häpeä, pelko ja lamauttavat koulukokemukset. On punakynän pelkoa, tyhjän paperin pelkoa, kieliopin pelkoa ja epäonnistumisen pelkoa. Pelkoa siitä, että kun on mahdollisuus sanoa jotain tärkeää, mitään sanottavaa ei olekaan. Mitä jos paperille pääseekin vahingossa oksennus?
Osallistumisen työkalu
Kun kirjoittamista opettaa ryhmälle, jota ei kiinnosta, on pakko itse skarpata. Jostain on kaivettava esiin ne keinot, jotka toimivat. Samalla sitä tulee väkisin ajatelleeksi, että ehkä kirjoittamisen opettamisen tavat kaipaisivat pientä päivitystä ihan yleisestikin ottaen.
Lukutaidon ohella kirjoitustaito luo kuitenkin pohjan koulutukselle, kommunikaatiolle ja kansalaisuudelle. Se voidaan nähdä yhteiskunnallisen hahmottamisen, osallistumisen ja oikeudenmukaisuuden työkaluna. Monipuolinen kirjoitustaito ei voi olla vain pienelle eliitille varattu etuoikeus.
Mediapedagogisessa nuorisotyössä hyödynnetään paljon esimerkiksi sosiaalisen median kuvapalveluita ja videoita. Perinteinen kirjoittamisen opetus ja kirjoittamista hyödyntävä mediakasvatustyö keskittyy sanataidekouluihin, luovan kirjoittamisen kursseille tai erityisiin nuorten toimituksiin. Tällaisen toiminnan piiriin hakeutuvat nuoret ovat usein jo lähtötasoltaan kirjallisesti lahjakkaita ja aktiivisia koulumenestyjiä. Millä tavoin tähän ryhmään kuulumattomien nuorten kirjoitustaito kehittyy? Miten käy niille, jotka ahdistuvat pilkkusäännöistä?
Muuttuva kirjoitustaito
Teknologian kehittyminen, internet ja some ovat muuttaneet radikaalisti tekstin tuottamisen tapoja ja ympäristöjä. Nykyään tekstejä tuotetaan yhä enemmän esimerkiksi erilaisissa digitaalisissa ympäristöissä ja yhteisöissä, multimodaalisesti, sosiaalisesti ja entistä kontekstitietoisemmin. Uudet mediaympäristöt muuttavat sekä kirjoittamisen käsitettä että käytänteitä.
Nettikirjoittelun myötä nuoret myös harrastavat kirjoittamista enemmän kuin ennen: Nuorten vapaa-aikatutkimuksen mukaan vuonna 2009 12% suomalaisista nuorista harrasti kirjoittamista, kun taas vuonna 2013 harrastajien määrä oli jo 19%.
Jos nuori mainitsee harrastavansa kirjoittamista, on todennäköistä, että hän kirjoittaa jollakin tavalla keskivertoa enemmän. Kaikki kuitenkin kirjoittavat jotain jossain: Sosiaalisen median palveluissa kuvia ja videoita kommentoidaan kirjoittaen. Kommunikointi internetin keskustelupalstoilla ja pikaviestimissä vaatii kirjoitustaitoa. Monien verkkoon siirtyneiden yhteiskunnallisten palveluiden (esim. kirjastopalvelut) käyttäminen vaatii kirjoitustaitoa. Jotkut internetin ja sosiaalisen median palvelut (esim. Twitter) ovat jopa lanseeranneet kokonaan uusia tekstilajeja, joiden hallitseminen vaatii omanlaistaan kirjoitustaitoa.
Pelkästään perinteisen kirjoitustaidon hallinta ei riitä takaamaan tulevaisuuden yhteiskunnassa tarvittavia viestintävalmiuksia. Laajan tekstikäsityksen kontekstissa kaverille lähetetty ääniviestikin on kirjoitettu teksti. Kirjoittamista on nykykulttuurissa mahdotonta ja tarpeetontakin tarkastella esimerkiksi kuvallisesti, audiovisuaalisesti tai digitaalisesti tuotetuista teksteistä irrallisena ilmiönä.
Entä käytännössä?
Projektiini osallistuneet työttömät nuoret opiskelivat puolen vuoden ajan luovaa kirjoittamista mediakasvatuksellisella otteella. Opiskelussa hyödynnettiin erilaisia mediavälineitä, mediakuvastoja, mediatekstejä, julkaisumahdollisuuksia ja käytännöllisen mediakasvatuksen toimintatapoja. Projekti oli osa Tampereen yliopiston Nuoret estradille: toimijaksi monilukutaidolla -tutkimushanketta, jossa tutkijat, pedagogit, taiteilijat ja journalistit järjestävät nuorille mediakasvatuksellisia taidetyöpajoja.
Projektin aikana teimme nuorten kanssa tekstinaamioita, Google-runoja ja meemejä. Katsoimme leffoja ja käänsimme räppilyriikoita. Välillä käytimme videokameraa kynänä ja käsikirjoitimme sketsejä katuliiduilla. Tuotimme erilaisia tekstejä yhdessä ja erikseen, kerroimme tarinoita WhatsAppilla, Instagramilla ja Tagul-sanapilvillä.
Mediakasvatuksellinen kirjoittaminen sai työttömät nuoret riehakkaiksi. He nauroivat, irvailivat luovuudelle ja kanniskelivat studiovaloja posket punaisina. Mutta tuotoksillaan he myös kommentoivat itselleen tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita. Omista lähtökohdistaan ja itselleen ominaisilla tavoilla.
Nykyiselle mediakulttuurillemme on tyypillistä, että median ja sen ulkopuolisen todellisuuden välisen rajan hahmottaminen on lähes mahdotonta. Erityisesti nuorille medioiden reaaliaikaisuus, yhteisöllisyys ja läpinäkyvyys tarkoittavat mediamaailman ja reaalimaailman erottamattomuutta. Parhaimmillaan tämä tarjoaa jatkuvasti uudenlaisia tapoja oppia ja ilmasta itseään.
Onneksi on internet ja some. Siellä sitä voi päästellä menemään, kokeilla uusia tekstin tuottamisen tapoja, olla hetken joku muu ja samalla rakentaa itsetuntoaan. Monipelkoiselle nuorelle kirjoittajalle verkko voi parhaimmillaan tarjota roolin lumoavan teatterin näyttämöllä: On pettämätön rooliasu, erikoisefektejä ja taikaa. Ja se loputon kuiskaajien verkosto.
Työttömien nuorten tekstejä voi lukea luovan kirjoittamisen projektin blogista osoitteessa: aanessa2015.blogspot.fi .
