Onko digitaalinen teknologia nuorisotyössä enemmän uhka kuin mahdollisuus?

Teknologian ja ihmisyyden välisestä suhteesta käydään nyt aktiivista yhteiskunnallista keskustelua. Keskusteluun ottavat osaa teknologia-alan ohella muun muassa tieteen, kulttuurin ja kasvatusalan ammattilaiset. Myös nuorisotyön teknologiakeskustelu on voimistunut. Keskustelussa asetetaan usein vastakkain digitaalinen teknologia sekä nuorten “aito” kohtaaminen ja läsnäolo. Onko digitaalinen teknologia sittenkin nuorisotyölle enemmän uhka kuin mahdollisuus?

Järjestimme NUORI2020-tapahtumassa tammikuussa keskustelutilaisuuden otsikolla Pelastaako teknologia nuorisotyön tulevaisuuden? Tilaisuudessa käytiin monipuolista keskustelua digitaalisen teknologian vaikutuksesta nuorisotyöhön ja sen tavoitteisiin. Teemoja olivat muun muassa tekoälyn ja virtuaaliteknologian mahdollisuudet ja riskit, digitaalinen osaaminen kansalaistaitona ja nuorisotyön ammattilaisten osaamistarpeet sekä digitalisaation mahdollisuudet nuorten osallisuuden ja harrastustoiminnan tukemisessa.

Keskustelu palautui monta kertaa nuorisotyön keskeiseen eetokseen, nuorten aitoon kohtaamiseen ja kohdatuksi tulemisen kokemukseen. Niin panelistit kuin kuulijat katsoivat, että digitaalinen teknologia ei voi eikä sen tule korvata kasvokkaista vuorovaikutusta. Niin ikään teknologisen kehityksen, kuten tekoälyn yleistymisen, ei nähty vähentävän tulevaisuudessa nuorisotyön ja nuorisotyöntekijän tarpeellisuutta, vaikka työn tekemisen tavat ja muodot muuttuisivatkin.

Teknologiakritiikkiä kumpuaa monesta suunnasta

Huoli digitaalisen teknologian vaikutuksesta yhteiskuntaan sekä ihmisten väliseen kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen näkyy kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Toissa vuonna Suomessa uutisoitiin New York Timesin kirjoituksesta, jossa kerrottiin Piilaakson teknologia-alan johtajien halusta laittaa lapsensa kouluihin, joissa lähes kaikki elektroniset laitteet on kielletty. Samasta teemasta on puhunut mediassa myös muun muassa suomalainen teknologiayrittäjä Jyri Engeström, joka on kuvaillut kriittistä suhtautumistaan digitaaliseen teknologiaan ja algoritmien toimintalogiikkaan todeten: “Kun tietää miten makkaraa tehdään, ei halua syödä sitä.”

Vielä astetta synkempää kuvaa teknologian vaikutuksesta ihmisiin ja yhteiskuntaan on piirtänyt toimittaja ja tietokirjailija Pekka Vahvanen vuonna 2018 julkaistussa kirjassaan Kone Kaikkivaltias – Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan. Kirjan ydinsanoma on, ettei teknologian kehitys itse asiassa enää paranna elämänlaatuamme, vaan päinvastoin pahentaa sitä ja jopa uhkaa koko olemassaoloamme.

Dystooppista maailmaa kuvataan myös toissa viikolla julkaistulla metalliyhtye Nightwishin uusimmalla singlellä “Noise”, joka voidaan nähdä Matrixin ja Black Mirrorin kaltaisena, taiteen avulla tuotettuna teknologiakriittisenä puheenvuorona. Älypuhelinten ja sosiaalisen median vaikutuksia yksilöön ja yhteiskuntaan ei kuvata musiikkivideolla kovin ruusuisesti vaan maailma näyttäytyy lähinnä kohinalta, jossa digitaalinen teknologia lähes orjuuttaa ihmiset ja vieraannuttaa sekä toisistaan että luonnosta.

Kappaleen sanoma on kieltämättä voimakas, ja visuaalisesti hienosti toteutettu musiikkivideo pakottaa myös pohtimaan omaa suhdetta digitaaliseen mediaan ja teknologiaan. Erityisen voimakkaana mielikuvana jää videon äiti-hahmo, joka kahlitsee tyttärensä osaksi omaa pakkomielteistä, täydellisin selfie-kuvin kyllästettyä somemaailmaa.

Digitaalinen teknologia kuuluu nuorisotyöhön

Taiteen tehtävänä on ottaa kantaa ja herättää tunteita. Mutta jos teknologiaa työkseen rakentavat ammattilaisetkin suhtautuvat kovin kriittisesti digitaaliseen teknologiaan, eikö meidän nuorisotyön ammattilaisten tulisi kyseenalaistaa sen käyttö? Pitäisikö nuorisotyössä siis irtautua digitaalisesta teknologiasta, panostaa enemmän nuorisotyön perinteisiin työmenetelmiin ja mennä ulos luontoon?

Ensinnäkään kyse ei ole joko-tai-vastakkainasettelusta vaan sekä-että-tasapainon ylläpitämisestä. On selvää, että yhteiskuntamme on niin läpiteknologisoitunut ja digitaalisten sisältöjen kyllästämä, että tarvitsemme välillä myös nuorisotyössä irtautumista digitaalisista välineistä ja sisällöistä. Toisaalta viime aikoina on voimistunut keskustelu siitä, mitä on digihyvinvointi ja miten sitä voidaan edistää yksilötasolla ja yhteiskunnallisesti. Näitä näkökulmia on tärkeää tuoda esiin nuorisotyön sisällöissä.

Samaan aikaan on hyvä pohtia, miten nuorisotyö vastaa tässä ajassa nuorten toiveisiin ja tarpeisiin. Monet perinteiset nuorisotyön menetelmät ja toiminnot ovat edelleen tärkeitä, eikä digitaalista teknologiaa ole tarkoituksenmukaista tunkea väkisin sinne, mihin se ei tuo lisäarvoa. Toisaalta esimerkiksi kädentaitoihin tai vaikkapa seikkailukasvatukselliseen toimintaan digitaaliset ratkaisut voivat tuoda aivan uudenlaisia ja mielenkiintoisia nuorisotyöllisiä elementtejä ilman, että teknologia itsessään on toiminnan keskiössä.

Perinteisesti onkin ajateltu, että digitaalinen teknologia on nuorisotyössä viime kädessä vain väline, joka mahdollistaa nuorten tavoittamisen ja kohtaamisen sekä uudenlaisten toimintojen ja palveluiden tarjoamisen. Haluan kuitenkin haastaa tuota näkemystä väittämällä, että (digitaalisella) teknologialla on nuorisotyössä itseisarvo. Samalla väitän, että koskaan aikaisemmin ei ihmiskunnan historiassa ole ollut yhtä suurta tarvetta ymmärtää teknologiaa ja sen toimintalogiikkaa kuin nyt. Ja juuri siksi myös nuorisotyössä tulisi panostaa merkittävästi enemmän teknologiakasvatukselliseen toimintaan.

Teknologia on ihmisten rakentamaa

Yhdysvaltalainen tietojenkäsittelytieteilijä, ”internetin isäksikin” tituleerattu Vint Cerf on todennut, että internet on kuin peilin kautta tapahtuva heijastus yhteiskunnastamme: jos emme pidä näkemästämme, ratkaisu ei ole peilin korjaaminen, vaan meidän on korjattava yhteiskunta.

Cerfille voi toki heittää vastapalloon, että eiväthän aseetkaan tapa vaan ihmiset. Tästä johtuen on jo itsessään tärkeää keskustella, millainen teknologia on tarpeellista, ihmisten hyvinvointia lisäävää ja ekologista kestävyyttä ylläpitävää.

Cerfin sanoma on kuitenkin tärkeä, joka meidän on hyvä muistaa nuorisotyössä: digitaalinen teknologia on ihmisten rakentamaa. Se ei siis synny eettisessä tai moraalisessa tyhjiössä. Olivatpa ne tietoisia tai tiedostamattomia, yhteiskunnassa on ja tulee aina olemaan ennakkokäsityksiä, jotka teknologiaa ohjelmoitaessa vaikuttavat sen lopputulokseen. Tärkeä tapa tunnistaa ja ratkoa näitä ennakkokäsityksiiin liittyviä ongelmakohtia on varmistaa, että teknologian kehittämisestä vastaava joukko on moninaista esimerkiksi sukupuolen sekä etnisen ja sosioekonomisen taustan suhteen.

Nuorisotyön tehtävänä on ehkäistä eriarvoisuutta ja kaventaa nuorten välistä digitaalista kuilua tarjoamalla tukea ja välineitä erityisesti niille nuorille, joilla ei ole pääsyä, osaamista, resursseja tai kiinnostusta digitaaliseen teknologiaan. Siksi ohjelmointiin liittyvää sisältöä ja toimintaa tulisi tarjota koulujen lisäksi myös nuorisotyön piirissä ja kannustaa toimintaan mukaan etenkin vähemmistöön kuuluvia nuoria.

Se, joka hallitsee teknologiaa ja dataa, hallitsee maailmaa

Koodareita vaihtamalla ei tietenkään vielä ratkaista digitalisaatioon ja teknologiseen kehitykseen liittyviä monimutkaisia globaaleja poliittisia ja taloudellisia ongelmia. Kyse on ennen kaikkea valtioiden ja yritysten vallankäytöstä ja kontrollista. Esimerkiksi suurin osa käyttämästämme digitaalisesta teknologiasta rakennetaan Piilaksossa, Shenzhenissä ja vastaavissa teknologiakeskittymissä ilman riittäviä globaaleja valvonta- ja sääntelymekanismeja. Loppujen lopuksi kukaan meistä ei tunnu oikein tietävän, miten yritysten algoritmit toimivat ja mitä tietoa meistä kerätään.

Vuonna 2013 Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuspalvelun NSA:n salaisten asiakirjojen paljastuksista kuuluisuuteen noussut Edward Snowden toteaa YLEn mainiossa Aktivisti-dokumenttisarjassa, että kunnon tietosuojalainsäädännön puuttuminen on keskeinen syy amerikkalaisten teknologiayhtiöiden vuosikymmeniä kestäneelle riistolle. Hänen mukaansa kyse on kontrollin, omistusoikeuden ja yksityisyyden kolminaisuudesta, jossa kansalaisilla on omistusoikeuden sijaan vain käyttöoikeus yritysten ja valtioiden tuottamiin sekä kontrolloimiin tavaroihin ja palveluihin. Koska haluamme mahdollisimman helppoja, vaivattomia ja halpoja digitaalisia palveluja, maksamme käyttöoikeuden viime kädessä datallamme ja luopumalla yksityisyydestämme. Sitra on esimerkiksi laskenut, että jos yksilön WhatsAppin käytöstä kerättävä data muutettaisiin euroiksi, sen arvo olisi 536 euroa kuukaudessa eli lähes 6 500 euroa vuodessa.

Nuorisotyön tulee kannustaa digiaktivismiin

Digitalisaatioon ja teknologiseen kehitykseen liittyvät haasteet, kuten valvonnan lisääntyminen ja ihmisten yksityisyyden väheneminen, disinformaation yleistyminen sekä digitaalisen kuilun syveneminen eri väestöryhmien välillä, ovat globaaleja ja syvällä yhteiskunnallisissa rakenteissa. Esimerkiksi Snowden katsoo, että yhteiskunnallinen muutos ei tapahdu ensisijaisesti poliitikkoja vaihtamalla, vaan hänen mukaansa olisi tärkeämpää vaikuttaa suoraan itse teknologiaan ja ihmisoikeuksia kunnioittavan digitaalisen infrastruktuurin rakentamiseen.

Toisaalta moni teknologia-alan ammattilainen, kuten myös Snowden, uskoo vahvasti siihen, että muutos lähtee lopulta ihmisistä: kun tarpeeksi moni nousee barrikadeille, myös valtiot ja yritykset joutuvat globaalisti muuttamaan toimintatapojaan.

Digitaaliseen teknologiaan liittyviin epäkohtien vastustamisessa on hyvin paljon samankaltaisuuksia ilmastonmuutoksen vastaisen työn kanssa. Ilmastotietoisuuden lisääntyminen on herättänyt ihmiset tekemään arjessaan tietoisempia kulutusvalintoja sekä toimimaan ilmastonmuutoksen torjumisen puolesta. Samalla tavoin tulisi kansalaisten teknologiatietoisuutta lisätä ja saada ihmiset aktivoitumaan digitaalista teknologiaa koskeviin globaaleihin uhkiin. Nuoriso- ja kasvatusalan näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että teknologiakasvatusta tulisi vahvistaa merkittävästi paitsi nuorisotyössä myös kouluissa ja kirjastoissa. Samalla se edellyttää alan ammattilaisilta uudenlaista osaamista ja ymmärrystä digitaalisesta teknologiasta ja sen yhteiskunnallisista vaikutuksista.

Loppujen lopuksi voidaan todeta, että digitaalinen teknologia on nuorisotyölle enemmän mahdollisuus kuin uhka. Sen avulla voidaan tavoittaa ja kohdata laajempaa joukkoa nuoria, monipuolistaa nuorisotyön toimintoja sekä tarjota laadukkaampia palveluja nuorille. Samaan aikaan nuorisotyöllä on tärkeä sisällöllinen tehtävä suhteessa digitaaliseen teknologiaan. Nuorisotyön ei tule kylvää nuoriin teknologia-ahdistusta, vaan tarjota työkaluja, jotta nuoret kykenevät tarkastelemaan kriittisesti suhdettaan teknologiaan ja saavat valmiuksia valjastaa teknologiaa itselleen merkityksellisen ja toivottavan yhteiskunnan rakentamiseen. Teknologiakriittisyys ei tarkoita kielteistä suhtautumista teknologiaan, vaan se on uteliaisuutta, asioiden kyseenalaistamista, moniulotteista tarkastelua, riskien ja mahdollisuuksien pohdintaa sekä halua muuttaa asioita. Kun nuorilla on enemmän valmiuksia teknologian ymmärtämiseen ja hyödyntämiseen, voivat he halutessaan vaikuttaa paremmin teknologisen kehityksen suuntaan.

Jyri Engeströmin makkara-vertausta soveltaen: Kun tietää, miten makkaraa tehdään, on enemmän kykyä tehdä valintoja, millaista makkaraa haluaa syödä tai olla syömättä. Tai tehdä lopulta makkaraa itse.