Audiovisuaalisen verkkokulttuurin suuntaa ovat tähän asti näyttäneet laitevalmistajat ja nettikorporaatiot. Nyt tubettajat ovat ottaneet 120 vuotta vanhan keksinnön käyttöön, joka on merkkitapaus myös elokuvan historiassa. Miltä mullistus näyttää kulttuurisen nuorisotyön näkökulmasta?

Kun aloitin aktiivisen elokuvaharrastukseni 90-­luvun lopussa, noin 18­-vuotiaana, digitaaliset videokamerat olivat juuri tulleet markkinoille. Matrox Marvel ­-näytönohjain muutti itse rakentamani tietokoneen editointityöasemaksi. Enää ei tarvinnut lähteä kunnan videopajalle VHS-­C­-nauhan kanssa. Ja aivan pian internet mahdollisti elokuvien levittämisen koulun auditorion ulkopuolelle.

Vuonna 2000 suomalaiset videoharrastajat perustivat Digivideofoorumin, jonka keskusteluissa tuotettiin ja jaettiin tietoa välineistä ja ilmaisusta. Itse opin siellä enemmän tekniikasta kuin ammattikorkeakoulussa pari vuotta myöhemmin. Maailmalla puhuttiin taas kerran elokuvan demokratisoitumisesta – kuten oli puhuttu jo 8 mm filmin ja VHS:n innoittamina. Uusien, yksinkertaisten ja suhteellisen edullisten välineiden ansiosta kuka tahansa saattoi olla elokuvaohjaaja. Kuka tahansa saattoi nyt itse kuvata, leikata ja levittää elokuvansa.

Minä olin yksi ”kuka tahansa”. Muutaman vuoden aikana teimme kaveriporukalla toistakymmentä lyhytelokuvaa. Yleisön löysimme digivideo­foorumin lisäksi yhteisöstä, joka syntyi nimenomaan elokuvaharrastuksen ympärille. Hienovaraisen taiteellista tyylilajiamme ei toiminta-­ ja kauhuelokuviin viehtyneessä findie­skenessä (suomalainen indie-elokuva) aina ymmärretty, mutta kerran saimme eräältä auktoriteetilta lämpimän tunnustuksen: ”Tässä ei ollut yhtään tekotaiteellista paskuutta.” Elokuviamme valittiin esitettäväksi myös pienille festivaaleille, jopa ulkomaille. Palkittiinkin. Moni löysi elokuvasta itselleen ammatin. Esimerkiksi Jalmari Helander (Big Game) ja Timo Vuorensola (Iron Sky) aloittivat harrastajina juuri tässä ensimmäisessä digitaalisessa aallossa.

Mutta jotain ei tapahtunut. Lyhytelokuvista, sketseistä ja skeittivideoista ei koskaan tullut samalla tavalla suosittua harrastusta kuin teatterista, tanssista, musiikista, graffiteista tai urheilusta. Elokuvaaminen harrastuksena jäi harvojen kaveriporukoiden keskinäiseksi puuhaksi, joka löysi yleisönsä yleensä samoista piireistä. Kaupallinen audiovisuaalinen kulttuuri vahvistui digitaalisuuden myötä, mutta kansankulttuuria elokuvasta ei vieläkään tullut.

Seuraavaksi vallankumoukseksi nimettiin kännykkäkamerat. Nyt kinematografi, ensimmäinen elokuvakamera, jonka Lumièren veljekset patentoivat Ranskassa yli 100 vuotta aiemmin, olisi vihdoin kaikkien käsillä. Jokainen voisi kuvata itse, kuinka juna saapuu asemalle. Videokuvaamisesta tulikin arkea, mutta varsinaista elävää kulttuuria piti odottaa vielä muutama vuosi.


Videoblogit ovat elokuvan vallankumous

Nyt esitän teesin, jonka tiedän nostattavan monien elokuvakasvattajakollegojen kulmakarvoja. Esitän, että videoblogit ovat elokuvan ensimmäinen muoto aitona, kehittyvänä kansankulttuurina. Tubettaminen on nyt se demokraattinen vallankumous, jota odotettiin jo 8 mm filmin, VHS:n ja digivideon myötä. Katsotaanpa.

Videoblogit ovat suosittuja. Suomen seuratuimmilla tubettajilla on satoja tuhansia seuraajia ja kymmeniä miljoonia katsomiskertoja. Tubettajia on paljon. Vlogit.fi:n listalla on yli 600 suomalaista vloggaajaa. Aktiivisimmat heistä ovat julkaisseet satoja videoita. Samaa muotoa imitoidaan yleisesti Instagramissa ja Snapchatissa. Tubettajayhteisössä on syntynyt erilaisia yhteisiä tyylejä ja koodeja, joita toisaalta seurataan, toisaalta muunnellaan ja kehitetään eteenpäin. Vain harvat tienaavat videoillaan, vielä harvemmille se on varsinainen työ. Tubettaminen on siis omaehtoinen harrastus.

Mutta onko videoblogi sitten elokuvaa? On, pohjimmiltaan. Yksittäinen vloggaus ei yleensä ole tarkoitettu elokuvateokseksi, mutta sen käyttämä väline on sama kuin Lumièren veljeksillä, Tarantinolla ja 90­-luvun elokuvaharrastajalla. Elokuvavälinettä koskevat tekniset ja filosofiset lainalaisuudet pätevät myös videoblogeihin (avaan tätä yhteyttä tarkemmin Elokuvan kolmessa perusasiassa). Tubettaminen on tietysti paljon muutakin, mutta tässä tarkastelen sitä elokuvakulttuurin ilmiönä.

Kameralla kuvatun elokuvan ytimessä on jonkin tosiasiallisesti tapahtuneen näyttäminen, se on elokuvailmaisun ainutlaatuinen voima. Jokin on ollut olemassa. Vloggaajista tulee idoleita juuri siksi, että me näemme heidät. Kun käynnistämme videon, he ovat läsnä, meidän seurassamme. Varsinkin tunteet ovat läsnä. Erilaiset haastemeemit kiertävät Tubessa, koska haluamme nähdä, mitä tapahtuu ja miten se tapahtuu. Näyttämällä voi esitellä omaa tyyliään, huonettaan, kavereitaan ja asuinaluettaan. Vlogilla voi paitsi ilmaista, myös tutkia ja rakentaa omaa persoonaansa. Sen mahdollistaa itsensä näkeminen.

Videoblogin ilmaisukeinoilla ei ole genren pakottamia rajoja. Australialainen tube­julkkis Natalie Tran julkaisee Community channel­ -kanavallaan videoita, jotka ovat muodoltaan luova sekoitus monologia, dialogia, havaintoja, draamaa, sketsejä ja muita elokuvan keinoja. Erikoista Tranin vloggauksissa on se, että hän esittää niissä usein monia eri rooleja. Tässä puheenvuorossa Tran kiinnittää huomion nuorisoelokuvien kiehtoviin hahmoihin, jotka eivät oikein osaa lukea tai kirjoittaa – mutta osaavat tanssia!

Myös suomalainen tubettaja Katja Reponen, nimimerkki Mara katti, sekoittaa genrejä. Hän julkaisee kanavallaan tarinallisia fiktioelokuvia (joiden katsojamääristä keski-­ikäistyvä elokuvaharrastaja voi olla iloinen ja kateellinen!). Ne ovat osa hänen viestintäänsä. Tubettaja ei ilmaise itseään ensisijaisesti puhumalla vaan näyttämällä – silloinkin, kun hän puhuu. YouTubesta löytyy myös ”äänettömiä vlogeja”.

Mikä on nuorisotyön rooli Tubessa?

Uuden audiovisuaalisen kulttuurin kehittymistä ovat tähän asti johtaneet pääasiassa laitevalmistajat ja nettikorporaatiot. Laitteet ja palvelut ovat näyttäneet suuntaa sille, miten elokuvaa käytetään 2000­-luvun internetissä. Kirjalliseen kulttuuriin kiinnikasvanut koulu etsii vielä rooliaan. Sillä välin vlogeissa on kuplinut jotain uutta, nuorten keskinäisessä vuorovaikutuksessa syntyvää kulttuuria. Mikä on nuorisotyön rooli?

Videoblogikulttuuri tuskin kaipaa kasvatusauktoriteettien suorittamaa kuoliaaksisyleilyä, mutta samoin kuin muita kulttuuriharrastuksia, tämänkin kehittymistä voi tukea nuorisotyön keinoin. Kun katsomme tubettamista elokuvakulttuurin ilmiönä, voimme kaivaa esiin kaikki kulttuurisen nuorisotyön koetellut keinot ja taidot.

Voimme tarjota välineitä, tietoa ja tukea, kuten teimme jo hiipuneessa videopajatoiminnassa. Voimme ohjata nuoria löytämään elokuvan perinteestä uusia keinoja ja mahdollisuuksia, joista on heille hyötyä omien päämääriensä tavoittelussa. Voimme avata ikkunoita elokuvalliseen ajatteluun siellä, missä koulu ei sitä vielä tee. Emme määrittele sitä, millaista videoblogi-­ilmaisun tulisi olla, vaan tarjoamme nuorille enemmän valmiuksia sen tutkimiseen.

Voimme tuoda nuoria yhteen tavoilla, joita yhteisö ei itseohjautuvasti tuota. Nuorisotyö voi esimerkiksi tarjota foorumeita, joissa eri-ikäiset nuoret pääsevät puhumaan vlogeista kulttuurina. Mihin suuntaan he haluavat sen kehittyvän? Miten se tapahtuu? Millainen on suosittu vlogi, entä millainen on hyvä? Millaista on hyvä vlogikritiikki? Näissä keskusteluissa nuorisotyöntekijät pääsevät paremmin myös kulttuurin pinnan alle. Mitä sosiaalisia ilmiöitä meidän pitäisi havaita? Miten voimme tukea nuoria yksilöinä ja ryhminä? Videoblogeissa jos missä ollaan tekemisissä nuoren oman persoonan kasvun ja maailmasuhteen kanssa.

Elokuvallisen ajattelun ja ilmaisun taidot sekä kulttuurinen lukutaito ja osallisuus vahvistavat nuorten oman kulttuurin elinvoimaa nopeasti liikkuvalla kentällä, jossa nuorille annettu rooli on olla kaupallisten intressien kohteena.


Linkit:

Elokuvan kolme perusasiaa
Yleisradion uutinen Katja Reposen tube­-elokuvista