Hyppäsin mukaan Verken toimintaan lokakuun alusta. Olin elänyt ja seurannut koronakriisiä sosiaalialan järjestöstä käsin. Yhteiskunnan sulkeuduttua keväällä -20 olin julistamassa Suomeen perherauhaa. Kampanjassa herättelimme ihmisiä pohtimaan päihteiden käyttöään, kun tutkimustiedon pohjalta ennakoimme, että poikkeusolot lisäävät lähisuhdeväkivaltaa perheissä. Olin antanut haastatteluja medialle nuorten lisääntyneestä ahdistuksesta, mikä oli näkynyt palveluihimme tulleissa yhteydenotoissa.
Edustamani järjestötyön rahoittaja STEA kysyi, miten korona oli muuttanut toimintaamme. Vastasimme, että ei juuri mitenkään. Tässä edellisessä työssäni oli vastattu jo pitkälle toistakymmentä vuotta kohderyhmien tarpeeseen erinäisin digitaalisin ratkaisuin ja toimittu verkossa. Muutos oli dramaattisempi alueellisessa nuorisotyössä. Talot ja tilat suljettiin.
Nyt kun rajoituksia on purettu, nuorisotilat ovat jälleen avoinna ja isompia tapahtumiakin on järjestetty jo jonkin aikaa, kysytään, mikä nuorisotyössä on muuttunut koronapandemian myötä? Kun ollaan palaamassa normaalimpaan arkeen, nuorisotyön organisaatioissa tunnutaan miettivän myös, miten digitaalisia toimintoja järjestetään jatkossa suunnitelmallisemmin. Ajattelen, että tässä mielessä aloitukseni Verkessä osuu eräänlaiseen taitekohtaan.
Verken keskeisenä tehtävänä on tuottaa tietoa kehittämisen ja suunnittelun tueksi. Tänä syksynä tietoa on kerätty kunnallisen nuorisotyön digitalisaation tilasta ja kehittämistarpeista. Tulokset syksyn kuntakyselystä on nyt analysoitu ja niistä saadaan kiinnostavaa vertailutietoa kahden vuoden takaiseen kyselyyn. Kyselyraportti julkaistaan joulukuun toisella viikolla. Kyselyn mukaan koronatilanteessa onnistuttiin kuntien nuorisotyössä verraten hyvin. Nuorisotyötä saatiin siirrettyä verkkoon nopeasti ja nuoria tavoitettiin eri sähköisillä alustoilla melko onnistuneesti. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että digitaalinen nuorisotyö ymmärretään laajalti lähinnä nuorten kohtaamisena verkossa.
Nuorisotutkimusseuran tutkija Tomi Kiilakoski kirjoitti viimeisimmässä Nuorisotyö-lehdessä, että nuorisotyön kulmakivinä ovat ilo ja hauskuus. Tätä ajatusta vasten, voisimmeko nähdä digitalisaation ja teknologiakehityksen yhteisöllisyyttä lisäävänä, osallistamisen välineenä, yksinäisyyden lievittäjänä, hauskana ja luovana ryhmätoiminnan mahdollistajana.
Voisiko digitaalinen nuorisotyö olla nyt enemmän yhdessä tekemistä taloilla ja tiloissa, joissa nuorilla on jälleen mahdollisuus kokoontua? Laneja, peli-iltoja, Minecraft-pajoja, robottiryhmiä, bändistriimejä, videoedauskursseja, digitaidetta, geokätköilyä. Siltikin pitää muistaa, että verkossa kohdatuksi tulemisen tarve ei nuorilla vähene, päinvastoin. Siihenkin nuorisotyössä tulee vastata, mutta toiminnan tulisi olisi tavoitteellista ja sitä pitäisi pystyä arvioimaan.
Pandemian jälleenrakennusajassa digitaalisen nuorisotyön muutoksenhallinta edellyttää suunnitelmallisuutta ja avointa viestintää. Ja väitän, että ilo ruokkii uteliaisuutta, kokeilunhalua ja muutosvalmiutta. Päätin ennen aloittamistani Verkessä, että missioni on keskittyä näkemään digitaalisessa nuorisotyössä luovia mahdollisuuksia. Tämän todettuani muistutan yhtä lailla, että nuorisotyöllä on tärkeä tehtävä toimia nuorille turvallisena rinnalla kulkijana digitalisoituvassa maailmassa, joka näyttäytyy monelle kovin uhkaavana ja pelottavana.
Työtaustastani johtuen olen kiinnostunut haavoittuvassa asemassa olevien nuorten parissa tehtävästä työstä. Esimerkkinä nostan digitaalisen sairaalanuorisotyön hankkeen, missä Verken uusi työntekijämme, Iita-Mari toimii jatkossa asiantuntijakumppanina. Kiinnostukseni herää myös muiden yhdenvertaisuuskysymysten äärellä, joihin voinen palata tulevissa kirjoituksissani.
Mutta nyt tarvitsemme yhdessä tekemisen iloa – kaiken synkkyyden, yksinolon ja eristäytyneisyyden jälkeen, kun maailma on jälleen avoinna, tai lähes melkein.
Lähde:
Kiilakoski, T. (2021): Ilo, vakava asia. Nuorisotyö 2/21. Luettavissa: https://nuorisotyolehti.fi/ilo-vakava-asia/
